Viiden viikon roolien vaihto - mikä yllätti?

Olen täällä blogissa kertonutkin viiden viikon työharjoittelujaksostani ja miehen jäämisestä lastemme kanssa kotiin. Olen myös kertonut, kuinka paljon tämä kokeilu jännitti vietettyäni viimeiset kolme vuotta tiiviisti lasten kanssa kotona. 

Nyt viiden viikon kokeilujakso on tullut päätökseensä, ja palaamme toistaiseksi tämän vuoden työnjakoomme, jossa mies tekee 60 %:sta työaikaa ja itse opiskelen jäljelle jäävän ajan. 

Mutta mitä jäi käteen työkokeilustani? 

Kerroin jo aiemmin, kuinka lähestulkoon kaikki turhat pelkoni osoittautuivat, no, turhiksi. Mies pärjäsi lasten kanssa hienosti pitkät päivät, ja nautti ainakin omien sanojensa mukaan jokaisesta päivästä. Lapsetkin pysyivät hyvässä voinnissa, ruokittuina ja puettuina aivan yhtä hyvin kuin omilla vahtivuoroillani. Ja mikä yllättävintä, illat eivät työpäivän jälkeen menneet muun perheen elämisjälkien siivoamiseen! Kiitos tästä upealle puolisolleni, joka teki todella kaikkensa auttaakseen kontrollifriikkiä äitiä päästämään tiukasti pitelemistään langoista irti.

Huomasin, vastoin pelkojani, itse jopa viihtyväni työroolissa hurjan hyvin. Työpäivät menivät yhdessä hujauksessa, ja tuntui että energiaa oli töiden jälkeen paljon enemmän kuin kotona yksin lasten kanssa vietettyjen päätteeksi. Ja olihan se ihanaa saada aikuiskontakteja. Puhumattakaan rauhassa vietetyistä vessakäynneistä ja lounastauoista. 

Viikonloput olisivat tietysti saaneet kestää pidempään, ja huomasin kuinka suuri ero on 7 ja 8 tunnin työpäivien välillä. Täysinä työpäivinä lasten kanssa vietetty aika jäi hurjan lyhyeksi, puhumattakaan jonkinlaisesta palautumisesta tai rentoutumisesta. 

Vaikeinta näiden viikkojen aikana kuitenkin oli, sen lisäksi ettei aikaa perheen kanssa tuntunut olevan tarpeeksi, sen huomaaminen, kuinka nopeasti lapset ottivat kotona olevan vanhemman ykkösvanhemmakseen. Tiedän, että se on itsekästä, mutta en voi mitään sille, että sydäntäni kouraisi joka kerta, kun 1 vuotias tyttäreni kerta toisensa jälkeen lähti äidin luota isin luo, ja otti lohtua paljon paremmin vastaan isältä kuin äidiltä. 

3 vuotiaan reagointi oli vähän ailahtelevampaa, ja herkkä poikamme selvästi kävi suurta sisäistä kamppailua äkillisesti muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Viimeisten viikkojen aikana kävimme läpi lukemattomia tuulesta temmattuja hysteerisiä itkukohtauksia, yöllisiä kauhukohtauksia ja korostunutta uhmaa. Ja väkisin tuli sellainen olo, että itse aiheutin rakkaalle lapselleni tämän.

Pääosin olen kuitenkin sitä mieltä, että viimeiset viisi viikkoa toivat perheellemme paljon enemmän hyvää kuin huonoa. Ja odotan jo varovaisella innolla seuraavaa vähän pidempää harjoittelua vuoden lopulla. 

Mutta siihen asti tuntuu aika kivalta palata tuttuun systeemiin, jossa molemmat vanhemmat pääsevät tasapuolisesti jakamaan arjen vastuita ja lasten kanssa vietettyä (laatu?)aikaa.