Lapseni paras ikä tähän mennessä!

Taaperomme on saavuttanut jonkin mahtavan kehitysvaiheen kypsässä 2 vuoden ja 9 kuukauden iässään. Tämä on vaihe, jossa jatkuvien pettymysten ja vastoinkäymisten kanssa kamppailu, hampaiden kiristely ja krokotiilin kyyneleet ovat yhtäkkiä vaihtuneet (tai ainakin osittain muovautuneet) seesteiseen ja elämänmyönteiseen asenteeseen. 

Taaperosta on kuoriutunut huolehtiva isoveli, joka oikeasti haluaa leikkiä pikkusiskon kanssa, ja vaikuttaa jopa ymmärtävän sitä, että sisko saa vauva-statuksellaan anteeksi sellaisia asioita, joita taaperolta ei enää hyväksytä (kuten lattialle pissaaminen). 

Pojan sanavarastoon on ilmestynyt kiitos-, ole hyvä- ja anteeksi -fraaseja, joita hän suloisesti viljelee kaikissa sopivaksi tulkitsemissaan tilanteissa. Päivittäin saan myös kuulla lausahduksia kuten ”äiti tämä ruoka on tosi hyvää” tai ”minä tykkään sinusta tosi paljon”. Vähemmästäkin saa anteeksi pienet kurittomuudet, kun niiden välissä viljelee suurilla sinisilmillä maustettuja kohteliaisuuksia. Kyllä, olen juurikin niin helppo.

Kaiken lisäksi tuntuu, että poika on yhtäkkiä kypsynyt juttujensakin tasolla niin paljon, että saamme usein aikaan oikeasti molempia tyydyttäviä keskusteluja. Ja mikä ihaninta, rakas esikoiseni jaksaa nykyään kuunnella oikeita kirjoja! Ei pelkkiä kuvilla kyllästettyjä Ryhmä hau -kyhäelmiä, vaan ihan oikeita satuja. Tämän hetken suosikkeja ovat esimerkiksi Lumikin lyhennetty versio, sekä omasta lapsuudestani tuttu Pikku Lassi. 

Toki pienen pojan elämään mahtuu edelleen niitä pettymyksiä, epäoikeudenmukaisuuksia ja väärinymmärryksiä, ja niihin reagoimista omalle mittapuulleni hiukan ylilyövästi. Mutta sallittakoon tuo, kun ihmisiä ollaan.

Nyt sitten vain toivotaan, että tämä vaihe on tullut jäädäkseen pidämmäksikin aikaa, ja muistetaan nauttia siitä kuinka ihanan pienen pojan olemme onnistuneet tähän maailmaan saattamaan.