Syntymäjulisteet pienokaisista

Äiti, olen vain ihminen

Blogiani seuranneet tietävät, että olen jokseenkin kontrollintarpeinen ihminen. Haluaisin, että asiat menevät tietyllä tavalla, ja pyrin vahvasti siihen, että niin tosiaan tapahtuu. 

Mutta kuten arvata saattaa, asiat eivät aina mene niin kuin haluaisi. Ja kun on kyse lapsista, ne eivät todellakaan mene niin kuin haluaa. Silti sitä jotenkin huomaa ajautuvansa siihen ajatukseen, että lapset, ja erityisesti vauvat saisi ohjelmoitua taipumaan omiin suunnitelmiinsa. Opettamalla tietyn rytmin, pitämällä huolen oikeanlaisista ravitsemus- ja vireystiloista. Tekemällä kaiken Oikein.



Kuopukseni on nyt kahdeksan kuukauden ikäinen. Hänestä on alun mahakipujen ja painonnousuongelmien jälkeen kuoriutunut varsin helppo vauva. Hän on iloinen, utelias, periksiantamaton ja suhteellisen hyväuninen. Ja aivan uskomattoman suloinen tietysti.


Silti, vaikka tiedän olleeni onnekas saadessani ”helpon” vauvan, huomaan liiankin usein ärsyyntyväni, kun tämä yksilö ei toimikaan ohjelmoimallani tavalla.


Hän ei kaikista yrityksistäni huolimatta nuku kahden tunnin päiväunia. Paitsi ehkä kerran viikossa, ikään kuin näyttäen, että minähän pystyn tähän, mutta en vain halua nukkua. Joskus hän herää yöuniltaankin turhan aikaisin. Työntää tuttia itsepäisesti pinnasänkynsä raoista, vaikka yritän kerta toisensa jälkeen silmät ummessa sitä palauttaa takaisin tytön suuhun.



Nämä pienet hankaluudet ovat oikeasti todella pieniä. Ja osoittavat ainoastaan sen, että rakas tyttöni on ihminen, ei robotti. Hänellä on oma luonteensa ja tahtonsa. Hän on joskus huonolla tuulella, kuten kaikki meistä. Eikä hän aina jaksa olla parhaimmillaan. Kuten ei kukaan meistä.



Joten ensi kerralla, huomatessani taas närkästyväni siitä, että lepotaukoni katkeaa ennen aikojaan, yritän muistaa, ettei itseänikään aina väsytä silloin kun pitäisi. Ja se on ihan inhimillistä. 


Kommentit