Miksi korvikkeen syöttäminen ahdistaa

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, tyttömme paino laahaa syystä tai toisesta liikaa pituuden perässä. Terveydenhoitaja olisi vielä malttanut hetken katsella tilannetta, kun taas lastentautien lääkärillä oli tiukka kanta, että lisämaitoja pitää saada tytön vatsaan hinnalla millä hyvänsä. 

Itse päädyin näiden kahden asiantuntijaneuvon välimaastoon. En aiemmin ollut tytön painosta huolissani, kun kaikki muut imetyksen turvamerkit ovat kokoajan täyttyneet. Viimeisin punnitus sai kuitenkin pelon nostamaan päätään. Mitä jos tyttö onkin ollut aliravittuna lähes koko pienen elämänsä? Mitä jos olen jo aiheuttanut hänen kehitykselleen vaaraa sivuuttamalla lääkärin neuvot? Viimeinen niitti oli, kun tyttö joi imetyksen jälkeen tarjoamani korvikemaidot niin suurella ruokahalulla, ettei olisi uskonut niin pienen ihmisen sellaiseen edes kykenevän.

Niinpä ryntäsin kauppaan, lastasin korin täyteen korviketölkkejä, ja aloitin osittaisimetyksen. Tätä taipaletta on takana nyt neljä päivää, ja yksi asia korvikemaidon käyttämisessä on yllättänyt minut täysin.

En olisi ikinä uskonut, kuinka iso merkitys imetyksellä näköjään on itselleni ollut. Esikoisen kanssa pelkäsin kyllä imetyksen epäonnistumista, mutta loppua kohden olin jo iloinen, että päiväni maitobaarina alkoivat olla ohi. Kuopusta odottaessani olin sitä mieltä, että olisi toki mukavaa, jos  imetys taas onnistuisi, mutta jos ei, niin en siitä olisi kovinkaan pahoillani.

Mutta taas nähtiin kuinka helppo on olla jotakin mieltä asiasta, ennen kuin itse elää sen läpi. Kun ensimmäisen kerran annoin tytöllemme korviketta imetyksen päätteeksi, ja näin kuinka ahnaasti hän sen nautti, tunsin yllättäen kamalaa pettymystä. Huomasin toivoneeni, ettei tyttö olisi huolinut korviketta. Että olisin pysynyt yksinvaltiaana tyttäreni ravinnonlähteissä. 

Jokailtainen ajanviete

Olen vakaasti sitä mieltä, että korvike on yhtä hyvää ravintoa kuin äidinmaitokin, enkä ikinä ole pitänyt korvikkeella vauvojaan ruokkivia äitejä millään tavalla epäonnistujina. Mutta kun oma vauvani ei saanutkaan tarpeeksi ravintoa omasta maidostani, olenkin itse epäonnistuja. Tuntuu, että petin pienen tyttöni, kun en pystynytkään kasvattamaan häntä sillä luonnollisella menetelmällä, joka äideille on suotu. On minun syytäni, että tyttö kasvaa nyt miinuskäyrillä, ja on ollut aliravittuna ties kuinka pitkään. 

Nämä ajatukset yllättivät minut täysin. Ja vaikka kuinka mietin asiaa järjen kautta, ja tiedän todella hyvin, että korvikkeen anto ei tee kenestäkään, edes minusta, huonompaa äitiä, kamppailen edelleen ristiriitaisten tunteiden kanssa syöttäessäni vauvaani purkista saadulla maidolla. Juuri tänä iltana koitin kyynel silmässä imettää tyttöä, joka vain itki yrityksilleni tunkea rintaa huutavaan suuhun. Mietin, että tässä tämä nyt sitten oli, meidän imetystaipaleemme. Mutta kun sitten tarjosin tilalle pulloa, tyttö imi hetken tyytyväisenä, ja alkoi raivota pullollekin. Kamalaa myöntää, mutta tunsin helpotusta tytön itkusta. Se kun tarkoitti, että tyttö ei itkenytkään rintaruokintayritykselleni, vaan väsymystään. Laskin tytön sänkyynsä ja huokasin helpotuksesta.

Voiko olla, että nykyinen imetysmyönteisyys on mennyt niin pitkälle, että korvikkeella vauvansa ruokkivat äidit joutuvat oikeasti tuntemaan itsensä näin epäonnistuneeksi? Kaikki neuvolan ja synnytyssairaalan seiniltä loistavat kuvat äideistä imettämässä vauvojaan, ovat ainakin omaan mieleeni iskostuneet salakavalasti niin syvälle, että vastoin järjellisiä perusteita, tunnen itseni vähemmän äidiksi ruokkiessani vauvaa korvikkeella. Miksei niissä kuvissa ole yhtäkään vauvaa, jota syötetään pullolla?

Vai onko tämä kriiseily taas vain omaa herkkyyttäni? Ehkä. Yritän lohduttautua sillä, että oikeasti olen korvikkeen myötä nykyään parempi äiti, sillä olen lopettanut puhelimen selailun vauvaa imettäessäni. Pullolla syöttö kun vie kaksi kättä. Ja hyvä niin.