Metatyönarkomaani

Tiedättekö sen tunteen, kun pää meinaa kirjaimellisesti räjähtää kaikista niistä ajatuksista, joita siellä vilisee? Ja useimmiten ne ajatukset liittyvät lapsiin, heidän vaatteisiinsa, ruokintaansa tai harrastuksiinsa. Tai kodinhoitoon, omien ja puolison menojen rytmittämiseen, kesälomasuunnitelmiin tai ikuisuusprojekteihin, kuten uuden sohvan hankkimiseen sen rotiskon tilalle, joka näki parhaat hetkensä jo viisi vuotta sitten.

Näitä ajatuksia kutsutaan metatöiksi, ja ne asustavat useimmiten tiiviisti juurikin äitien pään sisällä. Aiheesta on viime vuosina kirjoitettu ja puhuttu paljon, eikä useinkaan kovin positiivisessa valossa. Metatöitä, eli hiljaista ja näkymätöntä aivotyöskentelyä, tehdään uskomattomia määriä ilman, että kukaan oikeastaan edes huomaa sitä. Ei välttämättä edes työntekijä itse. Ja se puolestaan saattaa johtaa huomaamatta hyvinkin vakavaan ja hyvinkin näkyvään uupumukseen.

Metatöissä

Olen itse aina ollut ihminen, joka ajattelee paljon. Ajattelen ennen kuin puhun ja ennen kuin toimin. Ajattelen asioita, jotka tulevat tapahtumaan ja asioita, jotka eivät välttämättä edes tapahdu. Lisäksi ajattelen tietysti asioita, jotka ovat jo tapahtuneet, ja sitä millä muulla tavalla ne olisivat voineet tapahtua. 

Olen aina myös pitänyt itseäni ihmisenä, joka on hyvä suunnittelemaan asioita ja tekemään monia asioita samaan aikaan. Olen tehnyt päässäni lukemattomia listoja milloin mistäkin tehtävistä, ja opetellut ulkoa lukemattoman määrän (tarpeetonta) tietoa, aina puolison työvuorolistoista oman työkalenterin ja usein työkavereidenkin kalentereiden menoista kuukaudeksi eteenpäin, koska olen ajatellut, että siten saan tehokkaimmin pidettyä langat käsissäni. Todellisuudessa langat olisivat pysyneet järjestyksessä paljon helpomminkin, kun olisin vain osannut niistä vähän höllentää otetta.

Kaikesta elämäni aikana tekemästäni metatyöstä huolimatta vasta äitiyden myötä tajusin, kuinka suuren osan ajastani oikeasti käytän tuohon oman elämäni projektipäällikkönä toimimiseen.

Alkaessani odottaa esikoistamme, sujahdin helposti lapsiperheen johtajan rooliin. Selvitin, mitä vaatteita ja tarvikkeita vauva tulee tarvitsemaan alkutaipaleellaan. Tein vertailuja rattaista, turvakaukaloista, itkuhälyttimistä ja kantorepuista, ja ostelin kaapit täyteen vauvan vaatteita fb-kirppiksiltä. Ja vauvan synnyttyä jatkoin jo tutuksi tulleessa roolissani vastaten neuvolakäynneistä, kiinteiden aloittamisesta oikeaan aikaan, sopivien ruokien suunnittelusta ja kaikesta muusta mahdollisesta, mitä vauvan hoitoon liittyy.

Pidin rooliani niin luonnollisena, ettei mieleeni tullut missään vaiheessa edes kysyä mieheltäni, hoitaisiko hän jonkin osa-alueen arkemme suunnittelurintamalla. Mutta vähitellen, rehellisesti sanottuna kunnolla vasta toisen lapsemme synnyttyä (eli alle kaksi kuukautta sitten) olen alkanut ymmärtää, että minunkin metatyökapasiteettini raja tulee vastaan jossain vaiheessa.

Nyt pitäisi vain opetella luopumaan yksinvaltiaan roolistani ja uskaltaa sysätä osa perheemme suunnitteluvastuista sille toiselle aikuiselle, joka on varmasti ihan yhtä kykenevä hoitamaan joitakin niistä asioista, jotka olen itselleni vuosien saatossa haalinut. Mutta ei vaatehuoltoa, sillä fb-kirppiksistä en luovu.