Tasa-arvoinen vanhemmuus meidän perheessämme

Kirjoitin esikoisen syntymän jälkeen blogiin tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Käsittelin silloin vanhemmuuden tasa-arvoa raskauden, synnytyksen ja vauvan ensimmäisten elinkuukausien kannalta, ja tulin siihen lopputulokseen, että vaikka tasa-arvoinen vanhemmuus on hieno ja tavoiteltava asia, ei sen pilkuntarkka toteutuminen ainakaan meidän perheessämme silloin ollut mahdollista. Tänään viettäessämme kaiken koronataakan alla tasa-arvon päivää, on hyvä hetki päivittää ajatuksiani siitä, miten tasa-arvo meidän perheessämme on viimeisen 1,5 vuoden aikana kehittynyt. 

Haluan aloittaa sanomalla, että en osaa kuvitella sopivampaa, omistautuvampaa, lempeämpää tai rakastavampaa isää pojallemme. Olen esikoisen syntymän jälkeen lukemattomia kertoja miettinyt, etten luultavasti olisi edes hengissä, jos tuota maailman rakkainta (ja välillä toki maailman ärsyttävintä) ihmistä ei olisi tukenani. Hän on ihana roolimalli pojallemme, ja uskomattoman epäitsekäs omien tarpeidensa suhteen, kun vastapainona on perheen hyvinvointi. Kiitos siis rakas (tiedät kyllä kuka olet), että olet olemassa, ja jaksat meitä päivästä ja kiukuttelusta (enimmäkseen minun, poika on loppujen lopuksi aika säyseä) toiseen.

Tämän hehkutuspuheen jälkeen sitten varsinaiseen aiheeseen. Tasa-arvoisesta vanhemmuudesta puhutaan nykyään paljon, erityisesti vanhempainvapaiden tasapuolisemman jakautumisen yhteydessä. Halutaan, että isät osallistuvat enemmän lasten hoitoon, jotta äidit pääsisivät aiemmin takaisin työelämään ja välttäisivät suuret menetykset eläkkeissä ja uran nousukiidossa. Ajatus on sinänsä mielestäni todella tärkeä, ja siitä on syytäkin puhua, sillä vanhat asenteet pysyvät tiukassa, ja tietyt toimintatavat tuppaavat periytymään sukupolvelta toiselle, jos niihin ei tietoisesti puututa. 

Meidän pienessä perheessämme isä on kyllä pitänyt kaikki vapaat, mitä hän on ikinä pystynyt pitämään, viimeisimmän pariviikkoisen jopa palkattomana, kun emme olleet lukeneet Kelan isyyslomien kaikkia sääntökiemuroita tarpeeksi tarkasti (siinä ilmainen vinkki, lukekaa ne ehdot moneen kertaan!). Mutta tilanne on silti se, että olen itse ollut nyt kaksi vuotta kotona lapsen kanssa, ja mies on ollut kanssani tuplakotoilijana silloin kun olen pitänyt esimerkiksi työpaikalta kertyneitä lomia pois. Mieheni suuri toive on tälläkin hetkellä päästä koti-isäksi, mutta käytännön syistä (toinen lapsi nopealla aikataululla) se ei ole vielä ollut mahdollista. 

Tasa-arvoinen vanhemmuus ei siis paperilla ole meidän perheessämme vielä toteutunut. Mies tekee töitä ja nainen on kotona lasten kanssa. Mutta. Kaikki ei aina ole niin mustavalkoista kuin tilastojen valossa näyttää. Kuten jo hehkutin, mieheni on paras mahdollinen isä lapsellemme, ja jaksan jatkuvasti ihmetellä kuinka hän haluaa käyttää noin 90% kaikesta vapaa-ajastaan lattiatasolla taaperon kanssa. Hän on siis monella tasolla aivan yhtä täysipainoinen vanhempi kuin minäkin. 

Toki monet käytännönasiat hoituvat lähes täysin oman organisointini kautta. Huolehdin, että lapsella on jokaiseen vuodenaikaan soveltuvat ja sopivankokoiset vaatteet, suunnittelen perheen ruokahuollon, etsin taaperolle sopivia harrastuksia ja käyn niissä hänen kanssaan, metsästän loputtomasti tietoa lapsen kehityksestä ja yritän ohjeistaa miestäkin noudattamaan näitä kasvatusoppeja, jotta lapsesta tulisi paras mahdollinen versio itsestään. Käytän siis ajallisesti hurjasti enemmän panoksia perheen asioiden miettimiseen ja järjestämiseen. Mutta samaan aikaan mies käy töissä tienaamassa rahaa näiden asioiden mahdollistamiseksi. Ja jaksaa kuunnella loputtomia jorinoitani oikeanlaisesta ruuasta, vaatetuksesta ja kasvatuksesta. Mielestäni hän siis toimii näissä puitteissa niin tasa-arvoisena vanhempana kuin kykenee.

Ensi vuoden alussa perheessämme puhaltavat muutoksen tuulet, ja  olisi tarkoitus vihdoin vaihtaa rooleja. Rehellisesti sanottuna se pelottaa minua aika paljon (jos olet lukenut postauksen kontrollifriikkeydestäni, et ihmettele yhtään). Miten pystyn jättämään kaksi lastamme ja kaiken heihin liittyvän viitenä päivänä viikossa mieheni hoiviin, kun olen itse tätä sirkusta niin kauan pyörittänyt? Se tulee olemaan todellinen koetus omille hienoille periaatteilleni tasa-arvoisen vanhemmuuden puolestaliputtajana. Ja lupaan siitäkin kamppailusta kertoa rehellisiä tuloksia!

Aurinkoista ja mahdollisimman tasapuolista tasa-arvon päivää kaikille!