Oman äitiluonteen suurin yllätys

Uskon, että lähestulkoon jokainen äidiksi tuleva harrastaa raskauden aikana mielikuvitusleikkiä siitä, millainen lapsi hänen vatsassaan kasvaa. Tuleeko hänestä rauhallinen vai vilkas, sisään- vai ulospäinsuuntautunut, urheilija vai taiteilija? Tämä on hauska leikki, vaikka todellisuudessa tiedämme, että lapsi tulee olemaan niin monen tekijän summa, että etukäteen arvailu on aikalailla turhaa. Harva lapsi kun syntyy nappulakengät jalassa tai maalipensseli kädessä (tietääkseni).

Itse harrastin esikoisen raskausaikana myös toisenlaista ajatusleikkiä; arvailua siitä millainen äiti minusta tulee. Mietin paljon sitä, millainen oma äitini on, ja millaisia piirteitä halusin häneltä ottaa tai jättää ottamatta. Mietin myös omaa luonnettani ja sitä miten se näkyi esimerkiksi kaverisuhteissa, parisuhteessa ja työelämässä lasten kanssa työskennellessäni. 

Viikko ennen uuden äidin syntymistä

Kaikesta pohtimisesta, analyyseista, tähtikartoista ja teoriatiedon ahmimisesta huolimatta olen kuitenkin huomannut, että kuten lapsen luonteenpiirteitä, ei omaa äitiluonnettakaan pysty kovin luotettavasti ennustamaan. Eikä omasta peilikuvasta heti synnytyslaitoksella näe, millainen äiti esikoislapsen syntymän myötä on maailmaan tupsahtanut.

Nyt kun olen saanut tarkastella omaa äidiksi kasvamistani lähes kaksi vuotta, ajattelin vähän purkaa tuntojani siitä, millaiseksi äidiksi olen muotoutunut (ennen kuin perheeseen tupsahtaa toinen lapsi ja pistää pakan taas sekaisin). Ennen esikoisen syntymää päättelin monimutkaisten swot-analyysien ja luonnetestien perusteella, että tulisin mitä luultavimmin olemaan kärsivällinen, varovainen, tarkka, empaattinen, lempeä ja ehkä hiukan lepsu äiti.

Osa näistä ennakkoajatuksista on osoittautunut paikkaansa pitäviksi. Edelleen pidän itseäni lempeänä, vähän lepsuna, mutta monissa (itselleni pakkomielteisen tärkeissä mutta jollekin muulle ehkä täysin samantekevissä) asioissa myös todella tarkkana. Olen empaattinen (tiettyyn rajaan asti), mutta väsyneenä ja nälkäisenä kärsivällisyyteni on samaa luokkaa kuin kärpäsellä (ihan niin kuin ennenkin äitiyttä). 

Matkan varrella äitiyden aallokossa vastaan on tullut kuitenkin myös yllätyksiä. Suurin yllätys liittyy varovaisuuteen. Ajattelin olevani juuri se äiti, joka juoksee lapsen perässä kädet kolmen sentin päässä valmiina suojelemaan pienokaista joka ikiseltä kolhulta, naarmulta ja epäonnistumiselta. Mutta nyt on päässyt käymään niin, että olen itse se vanhempi, joka antaa lapsen kiivetä paikkoihin, keinua yksin keinutuolissa ja kirmata erimuotoiset tavarat käsissään pitkin vaarallista asuntoamme. Joskus tulee kolhuja (viimeksi eilen otsan kohdatessa muovisen legokorin reunan käsien ollessa varattu kahden ison pehmolelukoiran kantamiseen), mutta ajattelen, että se kuuluu elämään. Jos lapsi ei opi putoamaan ja kaatumaan matalalta, hän tekee sen isompana jostain todella korkealta (ja silloin ei välttämättä selvitä pelkällä otsasarvella). Uskon myös, että lapsi ei opi liikunnan iloa, jos häntä jatkuvasti rajoitetaan ja varoitellaan siitä, mitä kaikkea pahaa liikkumisesta ja rohkeudesta voi seurata. 

Mieheni on tässä asiassa paljon varovaisempi, hänen suojelevat kätensä pitäisivät poikamme jatkuvasti kyynärmitan päässä, jos se olisi mahdollista. Mutta kuten sanottua, jokainen vanhempi on erilainen, ja itse en olisi vielä kaksi vuotta sitten uskonut olevani meistä se, joka roikottaa lasta jaloista ja kieputtaa ympäri sylissään (toisaalta 155 cm on paljon turvallisemman korkuinen kieputin kuin 180 cm).

Uskon, että tulen kasvamaan ja jollain tapaa myös muuttumaan äitinä vielä näiden kymmenien vuosien aikana, kun saan tätä touhua harjoittaa. Loppujen lopuksi taitaa olla niin, että lapsemme vaikuttavat vähintään yhtä paljon siihen millaisia vanhempia meistä kasvaa, kuin me siihen, millaisia ihmisiä lapsistamme muotoutuu. Ja se on jotenkin lohduttava ajatus. 

Olisi kiva kuulla, millaisia yllätyksiä te olette kokeneet omassa vanhemmaksi kasvussanne?