UNI - siitä puhe mistä puute

Olen lykännyt tästä aiheesta kirjoittamista jo pitkään. En siksi, ettei minulla olisi siitä sanottavaa, vaan siksi, että sanottavaa tuntuu olevan liiankin paljon. Aihe on ollut oleellinen osa jokapäiväistä elämääni viimeiset yhdeksän kuukautta, ja välillä tuntuu, ettei elämä minkään muun ympärillä enää pyörikään. Vauvani yö- ja päiväunet määrittävät sen, millaisella tuulella herään aamulla, miten päivän suunnitelmat onnistuvat, miten ehdin syödä, pääseekö koira lenkille, sekä lukemattomia muita asioita. Onnistuneet unet saavat kotiarjen tuntumaan ihanalta ja palkitsevalta, mutta epäonnistuneet unet laskevat kaiken päälle harmaan verhon. Kuulostaa ehkä kärjistetyltä, mutta valitettavasti se ei sitä ole. Ja uskon lukemattomien pienten lasten vanhempien jakavan tämän ajatuksen.

Unesta, ja sen tärkeydestä, puhutaan paljon nykyään. Lehdet ovat täynnä artikkeleita siitä, kuinka ihmiset eivät nuku tarpeeksi. Ja siitä, mitä se aiheuttaa. Pitkäkestoinen huonounisuus altistaa muun muassa lihavuudelle, metaboliselle oireyhtymälle, kohonneelle verenpaineelle, tyypin 2 diabetekselle, sepelvaltimosairauksille, sydämen eteisvärinälle, masennukselle ja itsemurha-alttiudelle, pitkittyneille kipuoireille, infektioille sekä onnettomuuksille. Eli aika lailla kaikelle, mitä kuviteltavissa on.

Pikkulapsiperheiden vanhemmat nukkuvat tutkitusti muita huonommin jopa ensimmäiset kuusi vuotta lasten syntymän jälkeen. Huonointa uni on lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana, jolloin voimavaroja kuluu muutenkin runsaasti uuden elämäntilanteen ja sen aiheuttamien haasteiden käsittelyyn. Silti tuntuu, että pikkulapsiajan huonounisuus on jollain tavalla hyväksyttävämpää kuin muut unettomuuden syyt. Toki vanhemmat yleensä tietävät, mikä heitä odottaa lapsia hankkiessa. On harhaista kuvitella, että vauva tai lapsi ei ikinä herättäisi keskellä yötä. Mutta kuukausia, puhumattakaan vuosia, jatkuva yöheräily ei palvele kenenkään etua, ei edes (tai varsinkaan) heräilyä aiheuttavan lapsen.

Jotain pitäisi siis tapahtua, jotta äidit ja isät eivät palaisi loppuun yrittäessään kamppailla yhä kasvavien täydellisen vanhemmuuden paineiden alla muutaman tunnin yöunilla. Jokainen varmasti ymmärtää, että tästä yhtälöstä selviäminen on mahdotonta. Enkä väitä, että jokaisella pienen lapsen vanhemmalla tilanne olisi lähellekään tämän kaltainen. Olen kuullut, että jotkut vauvat oikeasti nukkuvat hyvin. Tai ainakin niin hyvin kuin vauvalta voidaan odottaa. Mutta sitten ovat ne, jotka eivät nuku. Vaikka päällään seisoisi.

Oma vauvani kuului niihin epäonnisiin, joita ei siunattu hyvillä unenlahjoilla. Nyt yhdeksän kuukauden iässä voin vihdoin sanoa, että yömme ovat muuttuneet inhimillisiksi. Ainakin toistaiseksi. Mutta itse en edelleenkään nuku, sillä aivoni ovat kahdeksan kuukauden ajan tottuneet säännöllisiin herätyksiin tunnin, (hyvinä öinä kahden) välein. Siitä ei ihan hetkessä palaudu. 

Nyt ehkä mietitte, miksi en aiemmin tehnyt asialle mitään. Vaikea sanoa. Olin ehkä liian väsynyt, liian optimistinen, liian tietämätön. Ja kun meiltä neuvolassa kerran kuussa kysyttiin nukkumisesta, väsyin lopulta vastaamaan rehellisesti, sillä reaktio oli joka kerta sama: nopea myötätuntoinen hymy ja vauvalle osoitettu hilpeä toteamus, että sinä se tykkäät valvoa yöllä. Pidän kovasti neuvolatyöntekijästämme, mutta tähän asiaan hänestä oli yhtä paljon apua kuin silmäpussejani kauhistelevasta naapurin mummosta.

Toivon todella, että muut saisivat apua uni-asioihin aiemmin kuin minä. Ja tiedän, että monet kärsivät huonoista unista vielä paljon pidempään kuin omassa tapauksessani. Siksi haluankin jakaa omat kokemukseni, jos niistä olisi apua edes yhdelle öitään valvovalle perheelle. Sillä jokainen ihminen tarvitsee unta. Se on perustarve, jonka puuttuminen johtaa paljon vakavampiin seurauksiin kuin esimerkiksi vauvan muutaman yön kapinointi muuttuneita rutiineja vastaan.

Teen siis aiheesta vielä ainakin yhden erillisen postauksen. Ehkä useammankin. Pahoin pelkään, että kun kerran avaan tämän aiheen, en luultavasti enää osaa suutani tukkia.